Kelloton hankki kellon

Uusi kello näyttää yhdellä vilkaisulla, mitä kello on Suomessa ja Ruotsissa.

Kun aloitin koulun pikkutyttönä, sain mummoltani lahjaksi punaisen rannekellon.

Se oli silloin ison tytön tunnusmerkki. Kannoin sitä ylpeänä, vaikken oikein osannut lukea sitä, saati hahmottaa aikaa tai aikatauluttaa omia tekemisiäni.

Käytin kelloa aina ja kaikkialla. Parhaisiin kavereihini tuolloin lukeutui rasavillejä poikia, joiden kanssa oli ihanaa roikkua puissa, pelata poliisia ja rosvoa sekä kaivaa ojia ja puroja. Siinä hutakassa sattui ja tapahtui. Lopulta kello kesti minun menoani vain alle vuoden. Viimeinen pisara sille oli kun dippasin sitä vahingossa vesitynnyrissä pelatessamme vesisotaa.

Nyt kun mietin sitä kelloani, voin todeta sen olleen tuolloin minulle  enemmänkin egon jatke kuin todella tarpeen. Lapsuudessa kaikki on niin iisiä, muut aikatauluttavat elämäsi.

Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin löysin Tukholman Urban Outfittersiltä aivan tajuttoman ihanan kellon (kuvassa). Rakastuin siihen ensi-silmäyksellä – kello oli niin kaunis. Minun oli tullut aika hankkia itselleni rannekello kolmentoista vuoden tauon jälkeen. Nyt totuttelemme kellon kanssa toinen toisiimme.

Pakko myöntää. Vieläkään en ole oppinut sitä liikettä, että nostaisin hihaa ja kurkkaisin mitä kello on.

Piuhat sekaisin?

Avasin tänään lipaston laatikon, ja kappas, sieltä löytyi kuvan iloinen yllätys.

Kiva johtohässäkkä, joka muistutti etäisesti leväperäisen kalamiehen sotkeutunutta verkkoa.

Lähes kaikilla on kotona kaappeja, varastoja ja laatikoita, joihin on helppo sysätä tavaraa. Ja sitähän kertyy päivien, viikkojen ja vuosien saatossa. Samalla tavalla tekemättömät työt saattavat toisinaan painaa mielen perukoilla.

Tiedän itsekin, että kuulun niihin ihmisiin, jotka pykäävät muka hyvinä ajankäyttäjinä kaiken maailmaan TO DO -listoja ja MUST DO -listoja. Mutta käsi sydämellä, kuinka moni voi myöntää, ettei joskus olisi siirtänyt  veroilmoituksen täyttämistä viimeiseen mahdolliseen päivään saakka tai tenttiin lukemista viimeiseen viikkoon? Vaikka se olisi ollut tehtävien asioiden listalla jo pitkään.

Itse myönnän kuuluvani sitku-ihmisiin. “Sitku on toukokuu, niin aloitan sen” tai “sitku saan tenttikirjan, lupaan hoitaa asian heti”. Olen työelämässä huomannut, että toisten ihmisten työn aikatauluttaminen on paljon helpompaa kuin omien töiden.

Itseä on niin helppo jujuttaa ja itselläni on toisinaan himputin huono itsekuri.

Noo, oppia ikä kaikki? Tai ehkä me kaikki tarvitsemme omat johtohässäkkämme.

I am not a robot

Olen hiffannut, ettei liika suorittaminen loppujen lopuksi johda sen parempiin tuloksiin 

– päinvastoin – oma inspiraatio ja energia vain ehtyvät. Otsan kurtistelu suorittaessa ei myöskään takaa sen suurempia tuloksia.

Miten havahduin tähän?

1. Kun kurtistan kulmiani, otsassani on kuusi pystysuuntaista ryppyä. Sibeliuksella oli seitsemän.

2. Poikaystäväni valittaa päivittäin siitä, miksi minun on puurrettava kaikki, mihin ryhdyn niin totaalisen sadalla prosentilla läpi. Eikö vähempikin piisaisi?

3. Heräsin kertaamaan tenttiin aamu-neljältä ja tyypillisesti hioin raporttejani kymmeniä tunteja. Koin tunnetta, etteivät ne koskaan olleet tarpeeksi hyviä.

Puhuin asiasta pitkäaikaisen ystäväni kanssa, ja hän kuvaili minua osuvasti: 

liikatunnollinen suorittaja, jolta on kuitenkin vuosien myötä tippunut jo turhantarkkuutta pois.

…Suunta on siis oikea!

Marina and the diamonds sen sanovat: I am not a robot.

Äiti on mun idoli

Vaikkei äitienpäivä olekaan, on minun ihan pakko ylistää yhtä maailman hienoimmista naisista: äitiä.

Äitini on koulutukseltaan sosiologi ja toimii tällä hetkellä projektipäällikkönä. Ihailen hänessä sitä, miten hän rohkeasti ja rautaisella otteella ideoi ja vetää suuriakin projekteja yli Suomen rajojen ja on silti samanaikaisesti asenteeltaan rennon letkeä. Hän tuo luovuutensa töihinsä ja saa ihmiset innostumaan. Lisäksi äiti ei jämähdä paikoilleen, vaan kehittää jatkuvasti omaa osaamistaan.

Äidin haaveena onkin tehdä oma elokuva, ja uskon hänen sen vielä tekevän – sooner or later! Uskon, että oma optimistisuuteni ja rohkeuteni on imeytynyt minulle jo äidinmaidosta.

Parasta äidissä on se, että häneltä löytyy ihmistuntemusta ja herkkyyttä; hän huomaa ihmisissä (etenkin minussa) ääneenlausumattomia asioita ja aistii muiden huolia. Äidin puoleen voi aina kääntyä kun kaipaa hyviä näkemyksiä tai asiat painavat. Viime viikolla olin aivan kuitti, aivot jumissa ja itkeskelin  suuren työtaakan kanssa. Äiti piipahti juuri kreivin aikaan kylään; hän käski minut nokosille ja kokkasi ihanaa sienikastiketta. Maailma näytti heti valoisammalta.

Äidin mukaan nukkuminen auttaa kaikkiin murheisiin ja tauteihin. Hänen viljelemä sanontansa onkin:

" Uni on paras puuro."

Äiti pitää aina itsestään huolen, hänellä on upea ystäväpiiri ja asenne kohdillaan.

Välillä pysähdyn kuitenkin miettimään, kuka äidistä pitää huolta, kun häntä väsyttää.

Oma koti kullan kallis?

Tietyssä elämänvaiheessa tulee aika pohtia aloilleen asettumista. Tiedättehän - vakityö, kiva parisuhde, omakotitalo meren rannalla. Kiltti pyöreä labradorinnoutaja juoksisi vieraita ovella vastaan. Kunhan vieraat ovat ensin ehtineet ihailla ulko-ovea koristavaa söpöä käsityökurssilla tehtyä ovikranssia.

Tässä vaiheessa kuulen jo siskoni äänen korvissani sanovan ironiseen sävyyn: "Meillon kaikki hyvin". (alkuperäinen äänenpaino by Sami Hedberg) No, todettakoon, etten ole vielä siinä vaiheessa - en lähimainkaan.

Kuitenkin, olen alkanut jo hahmottaa, millaisessa asunnossa en toivoisi asuvani pysyvästi. (Kyllä tämä on varmasti osa kypsymisprosessia kohti aloilleen asettumista).

Tässä TOP10:

• 1. Talo, jonka naapurustossa sijaitsee makkaratehdas, sikala tai kaatopaikka
• 2. 60-70-luvun tiilinen rivitaloasunto 
• 3. Betonilähiö
• 4. Asunto, jossa naapurit ovat nipoja
• 5. Asunto, jossa on hirsiseinät sisällä
• 6. Kylmä kivitaloasunto
• 7. Puutaloasunto, jossa vetää ja joka on puulämmitteinen
• 8. Asunto, jossa pää osuu viistokattoon
• 9. Asunto, jonka keittiötasot ovat kokonaan marmoria
• 10. Klisheinen perus omakotitalopakettitalo

Huoneentaulu muistuttaa olennaisimmasta. 

Ps. mikäli haluat hurmaavan huoneen taulun, otahan yhteyttä käsityö-Elisaan.

Ciao!

Olen päättänyt tänä vuonna alkaa kuunnella itseäni entistä enemmän,
ja yrittää vapautua turhista odotuksista. Niitä tuntuu satelevan monista suunnista.


Koulutukseeni ja työkuvioihini keskittynyt blogini Ploki syntyi vuonna 2009. Blogi syntyi pakollisena osana opintojen suorittamista ja sen kautta minun tuli käsitellä Turun AMK:ssa mediatuotannon koulutusohjelmassa oppimiani asioita. Silloin kirjoittaminen tuntui ylhäältä annetulta, ja luovuutta tuntui täytyvän pakottaa jokaiseen postaukseen.


Tämä blogi Maanantaista sunnuntaihin syntyi juuri vapauden ja itsensä rennosti ilmaisemisen kanavaksi. Kanavaksi, jossa aion aiheita myös opintojen ulkopuolelta - sisustamista, matkustelua, töitä, maailmanpolitiikkaa, vaatteita ja aatteita - asioita, joita koen maanantaista sunnuntaihin.


Enjoy!